Kangastus! — — Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä puhtaassa ja tyynessä yössä.
Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.
Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota sanotaan laivapäiväkirjaksi, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.
Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:
— Kapteeni, on aika herättää vartiolle!
Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani — ja uusi upseeri oli kohta astuva sijaan.
Komennan:
Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle![Säännönmukainen komento. — Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin sarjoihin, joista jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat heidän sijaansa vartiolle.]
Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina, nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen toisensa jälkeen — harppauksittaan kuin Veli Jaakkoa — jotain hyvin vanhaa iloista ja kujeellista laulua.
He laulavat: