Primauguet oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi korkeana sen ympärillä.
Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, puhutella sitä, niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.
— Vedä kannelle, Goulven, vedä!
Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä voimakkaampikin — piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.
Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet, tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.
Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin viis sovinnaisista tavoista.
— Tekö olette Goulven Kermadec?
Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.
Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.
Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin, pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta huolimatta epätoivoisessa taistelussa.