Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä — univormuni — ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä, ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.
Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että hänen pikku veljestään oli tullut minun veljeni, ja että hän oli tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista hyvää hymyä kuin Yveskin.
Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata — mutta vahva se oli vielä ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen levärihmoihin.
Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.
Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta — puolialaston niin kuin miehetkin — joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.
Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty; siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.
Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit: punavalkoiset viivat, ja tahdikas yac. Ei mitään sanottavaa, kaikki oli täysin paikallaan.
Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.
— Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?
Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin sen.