Hänen äitinsä! — — No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä. — — — Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa, kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen hampaansa kalisivat.

VII.

Kuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen tykkien hihnoja.

Ja tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen: