— Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, — etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.
— Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä kenenkään. — Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!
Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen! Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa; hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä ahdistus!
— Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.
— Sitä parempi, Barrada! — — Anna minun olla nyt.
Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.
Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän, muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys, ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.
Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa verissä.
Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.
Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen; mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!