Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. — Niin — hän tunsi sen, hän ymmärsi: raudat!
Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut; Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä: Magicien'in putkassa.
Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin, kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa — — — Olikohan hän pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? — — — Hän ei oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton seudusta, missä hän oli.
Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet Magicien'iä maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet, ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä, hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan hajua.
Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä… Ei siis enää oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! — — Ei, nyt hän muisti: oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.
Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä maahan liikkumattomana ja tiedottomana.
Ja sitten — — — Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa ei hänelle annettaisikaan! — — — Kaikki nuo kolmen vuoden vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa rautarenkaassa.
Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti: ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.
— No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui bordeaulainen murre.
Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä häneen kysyi, tiesikö hän mitään?