Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä, tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista, menisivätkö he päivän töihin.
He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet, vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin leveä, sininen kaulus.
Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois vedestä. Mies oli liian raskas.
— Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas vaipumaan.
Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.
Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.
Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden pullistuessa.
Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja saapuivat vaivoin laivalleen.
VI.
Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia, jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.