Kaikenlaisista seikoista, jotka minua aamulla herätessäni huolettavat, surettaa minua enimmän se, ettei minun äitini tahdo tulla Toulveniin asumaan. Minusta tuntuu, että jos minä voisin saada lomaa mennäkseni häntä hakemaan tulisi hän varmasti minun kanssani. Mutta toiselta puolen ei Plouherzelissä enää olisi ketään ja sitä asiaa olen mieluimmin ajattelematta, sillä Plouherzelhan on minun oikea kotimaani, tiedättehän. Jos minä voisin uskoa sen, mitä te usein sanoitte minulle eloon heräämisestä sitten kun on kuollut, on varmaa, että minä vielä olisin jokseenkin onnellinen. Mutta katsokaas, minä huomaan selvästi, ettette te itsekään usko siihen liiaksi. Kuitenkin tuntuu minusta hullunkuriselta, että minä pelkään kummituksia, ja luulenpa melkein, veli, että tekin pelkäätte niitä.
Pyydän teiltä kovasti anteeksi, että lähetän teille näin likaisen lehden, mutta se ei ole kokonaan minun vikani. Ymmärrättehän, ettei minulla enää ole teidän pöytäänne käytettävänä kirjeiden kirjoittamiseen kuin upseerilla. Minä kirjoitin teille hyvin rauhassa yövartioni lopulla etukannen arkulla ja silloin kaatoi tyhmä Le Hir kynttiläni. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa omaa pientä käsialaani niin kuin joskus, tiedättehän, sitä, jota te piditte kauniina. Kirjoitan hyvin kiireesti ja pyydän sitä anteeksi teiltä.
Me lähdemme huomen aamuna, päivän vaietessa Jaapanin maahan, mutta minä lähetän kirjeeni teille luotsin mukana, joka tulee viemään meidät ulos satamasta. Minä lopetan syleillen teitä monta kertaa sydämeni pohjasta.
Veljenne
Yves Kermadec.
Rakas veli, en osaa sanoa kuinka paljon teistä pidän.
Yves.
XCVII.
Joulukuulla 1882.
— — — Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna: Barrada! — Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.