Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.
19 p. toukokuuta. — Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa, matkalla Toulveniin.
Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa laaksoissa on kaikki vettä täynnä.
Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.
Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma on palannut ja taivas kalpea, sininen.
Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku Pierreä kädestä.
Me katselemme toisiamme — ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa, viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.
Sitten sylellemme me toisiamme.
Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja voimakkaammaksi! — — — Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia, helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa, mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle ominaisia.
Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!