— Kummi, toitkos minulle lampaan?
Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin Ranskan papukaijan muotoiset kynttiläjalat, jotka olin luvannut toiselle, suurelle lapselleni — Yves'lle.
Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja taustalla metsien vyö.
Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat Marie ja pikku Corentine meitä.
Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.
Ja sitten avaa hän toisen oven:
— Nyt, veli, olette te kotonanne!
Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen sen mieleni mukaiseksi.
Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.
He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi, koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle. He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa, iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme sumuisella merellä.