Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:
— Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.
Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on ripustettu pienoiskokoinen, Primauguet'n märssykorissa joutoaikoina veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.
Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun minäkin.
Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi, kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.
— Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.
Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme, mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa ajan kello, ettei tuon täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.
Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.
Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime syksynä odottamatta Primauguet'n paluuta, ja jota Yves ei ollut koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään, joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.
Marie kertoo: