— Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.
Ja Yves jatkaa:
— Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme, on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin. Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan — — —.
Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.
Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta.
— Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.
Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.
Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt, jolla oli samanlaiset silmät ja siis — — — luultavasti samanlainen sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.
Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.
Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon pikku tyttösen nimen. — — —