Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut juova.
Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. — — Lämmin rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. — — —
Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen valkoisia orvokeita ei enää näy. — — — Kesäyö on tullut.
Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. Angelus soipi aivan lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken raskas värinä.
Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on suljettu ja pimeä.
— Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa? En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!
— — — Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä. Angelus kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät ympärillämme, nuo vieraat kummut. — — —
Kello käy kymmenettä. — Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni katon alla.
Kello on yli kymmenen. — Olemme jo toivottaneet hyvää yötä toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.
— Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme ajatelleeksi. — — —