— — — Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen vain, että minä kerran palaan jonnekin tuonne — hän tarkoitti Plouherzeliä — kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin Kergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan? Niin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.
Kergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla; merivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin, joka nukkuu harmaalla tasangolla — — — Minä muistan tuon paikan sellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä muistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa. Kun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä haudasta.
— Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin iloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan ja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen puute saattanee ehkä selittää sen.
Kukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain valveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?
Ajattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä saattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja, hätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja kuka tietää? — ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin välillämme.
Ilmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo hänen unelmiinsa.
Silloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:
— Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että eräs seikka on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?
Ja minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin luottavasti.
Elämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin kirjatkin — — —