Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. — — Kuitenkin — — me olemme onnellisia tänään.
CII.
Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.
Gustave Flaubert, Salammbô.
Me lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo. Me kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien lehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa vanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.
Ulkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa vielä rauhaisan maiseman.
— Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.
Se on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan parroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.
Se aukeaa vain kerran vuodessa, hevosten armojuhlana. Niitä tulee kaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun aikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä laossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.
Sinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen näköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu siltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain antautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen maiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.