— Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.
Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään ristissä.
Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, — joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä: he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he myöhemmin eivät enää näe.
Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta, käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.
Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan, outoon surumielisyyteen. Ja sitten?
Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!
laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.
Ja sitten? — — — Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.
Ja sitten? — — — Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me, veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän mukanamme. — Ensiksi vanhat äitimme — sitten kaikki ja me itsekin; bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin, ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman kappaleet!
Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!