Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin estänyt ne.
Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä melkein mieltymys.
Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka lähensivät meitä paljon toisiimme.
Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua. Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan tuorevesi-varastoja.
Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan, joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä, euroopalainen ulkonäkö — en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.
Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä, jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin haudat.
Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli Independancia.
Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat puhtaan suloisen ilman lihan hajulla…
Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin meitä peläten.
Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin: Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa, sillä hän on karkuri, mennyt mies — — —