Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä, etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.
IX.
5 p. toukok. 1875.
Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin, syntymäpaikkaansa.
Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä usvamerellä, olimme usein nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti Bretagnen maata, Léon'in seutua.
Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:
Finistèrestä oon minä syntyisin, Saint-Polissa päivän näin. Kotiseutuni kirkko on korkein, maa kaunein täällä päin. — — — — — Pois tahdon kanervakankaille, pois päivähän tornin luo — — —
Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä, kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja, torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin reunalla.
Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan matkalla sinne.
Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja kaikki on hyvin todennäköistä.