On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.
Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki muuttaa muotoa.
Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.
Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.
Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea, pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan tapulin ääriviivat.
Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme perille.
X.
Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa, huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.
Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.
Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon. Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen; kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan, olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen pohjoismaisia äänteitä.