Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin, joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova, luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja, kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.
Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä, neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa, punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava, graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.
Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.
Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi Bretagnesta.
Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi kuullessaan Yves'n nimen.
— Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän, vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!
Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.
Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.
— Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei haluta lörpötellä.
Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä mitään ihmisiksi.