— Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.
— Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas; minähän kerroin teille ristiäisistäni.
— Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan ja pelasti pormestarin hengen.
— Isällänne oli suuri hevonen, — kertoi emäntä, joka oli niin vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.
— Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa! Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.
— Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!
Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa piiri.
Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä, katselevat ja kuuntelevat.
Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:
— Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa. Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä vuotta valtion palveluksessa.