Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.
Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat aivan hajallaan kuin metsässä.
Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin, hienotunteisuudesta.
Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa. Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.
Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.
— Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas, alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä valkojalkainen hevonen asui.
Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka muisto on.
Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:
— Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!
Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.