Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta kuin lastut.
Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä, byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille ei enää osannut antaa nimeä.
Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen, syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla maailmassa.
Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä, hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia, fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa; ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.
XII.
Muutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen ja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä päivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä. "Ensimäiset ruutulokit oli nähty laivan takana", sanoi hän.
Nuo ruutulokit ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä sukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita, höyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti piirrettynä siipiin.
Ensimäiset ruutulokit! Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo suurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen pallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa kylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.
Nuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme vielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt läpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri, ja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat rauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet kohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa välkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.
Niitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin hulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä siivet ja söivät ne.