Yves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla, kun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen yhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta vettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun tavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus: Villemerin markiisi, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä ensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.
Yves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit, ja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme hänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä tarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita kunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.
XIII.
Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.
Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään valtakuntaansa, Austraalian merelle.
Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine, lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit osoittelivat toisilleen: amiraali, oudon lajinen, suurikokoinen lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.
Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi. Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea — — —
Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut papukaijalleen erikoisen osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.
Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.
Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka nyletty, hännistään riippumassa.