Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.
Samalla kallistui Sibylle kallistumistaan, väristen kuin hämärän mahdin puserruksissa.
Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki, me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja purjehtia maksoi mitä hyvänsä.
Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.
Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan, ei meillä ollut mitään — me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä, kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä pimeässä.
Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa, kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä. Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen humina, mikä ahdisti sydäntä.
Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.
XIV.
Eräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli Yves'n papukaijana, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin tehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun väliin.
Kun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian myöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt pöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja verimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.