Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt —. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.
Talossa ei ole mikään muuttunut. — Toinen Prendreffin neideistä vain on kuollut. — Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha, ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä, hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.
On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja iloisuutemme on palannut.
Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen alle.
Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.
— Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. — Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy mennä — — —
Niin olisin minäkin tehnyt — — —
Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen keskellä.
Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee mielessään entisten paluumatkojen muistoja.
— Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä. Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.