"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta. Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."
Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin pimeästä nousevan henkilön. — Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.
Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia syteikköjä.
XVI.
Seuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman suuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti ikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.
Muutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni, niissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan ja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli sinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin rannikon veljeksi, etten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin etelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli sovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.
Minä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli väkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli siellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa sukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.
Yves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä talonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n, mutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta ikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla vanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.
Hän ei osannut sanaakaan galeucia (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.
Mutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden kaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat tulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan kesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan. Ja heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.