Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä, merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.
Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta — ja lehmusaitaus — — — Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt: Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja niin tullaan meille."
Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.
Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.
Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi, kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien täyttämä järvi, saari keskellä.
Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään. Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.
Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.
Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina, karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä kaikki.
Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen murtamat graniittiristit — — —
Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!