Kun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen pikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä — se oli aivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi, lapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin tytön kanssa.
Se oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä huudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja Allain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja Tugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta — ja sitten vaikeni kaikki.
Aivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun hän jo nukkui syvää unta. — Meidän vuoteemme ääressä uneksivat kanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä heikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen majan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.
XXI.
— Päivää, Yves!
— Päivää, Pierre!
Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.
Tuo päivää Pierre!, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan: päivää kapteeni, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä. Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.
Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.
Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka kappelin ympärillä.