Hänen lakkinsa löysi he vain Hänen lakkinsa löysi he vain, Kera puukkonsa rinnakkain, Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Hänen äitinsä lähtenyt on, Hänen äitinsä lähtenyt on, Pyhän Annan kartanohon… Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
"Pyhä Anna mun poikani tuo! Pyhä Anna mun poikani tuo!" Pyhä Anna se vastuun suo… Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Pyhä Anna se vastuun suo, Pyhä Anna se vastuun suo, "Pääset taivaassa poikasi luo!" Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Ja kotiansa läksi hän taas. Ja kotiansa läksi hän taas. Hänet huomenna kuolema kaas! Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
XX.
Kun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin olisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja käveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean käsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni ja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön läpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves enää löytänyt tietä tutuilla poluilla.
Hänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen. Hänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin pientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.
Kuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen — sellainen oli tapa — omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi perhe ruveta levolle — ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset käyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja lehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin kuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi lämpimänä.
Huu! hu-uu! huu! hu-uu! melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan kuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.