Pannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne olivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän, kuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.
Yves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut maassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään kiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan ja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se merkitsisi onnettomuutta.
— Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja katsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni, muistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se kuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se tuottaa meille onnettomuutta.
Me leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme ne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina, puulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta tuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.
Sitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla, kauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit osaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia päällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia kertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.
Laulu kertoi:
Kolme poikia de Groix'n Kolme poikia de Groix'n Oli kannella Saint-François'n Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Meri yhdelle surman soi, Meri yhdelle surman soi. Se toisille murheen toi Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Se toisille murheen toi, Se toisille murheen toi, Hätähuuto jo aalloilla soi… Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.
Hätähuuto soi aalloilla ain', Hätähuuto soi aalloilla ain', Hänen lakkinsa löysi he vain Hola haa! Merituuli se meitä tuivertaa.