Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi, hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! — Minä juoksin heidän luokseen.
Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean, vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.
Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa suurempi ja äveriäämpi.
Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet. Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.
Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti korkeine myssyineen, kehräten.
Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.
Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin hiukan juovuksissa — sellainen on tapa merimiesystävysten kesken, kun he tapaavat toisensa — toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.
Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven" ympärillä.
Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.