Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:
— Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!
— Teidän tavoillenne?
Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan minun tapojani, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.
— Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua, tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille — — — Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin kaukaa, harmaana pilkkuna.
— Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua olemasta kunnollinen.
XXII.
Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.
Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman poikansa kohtaloon.
— Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette kuulu meidän joukkoomme — — — ja hän pyytää, koska te purjehditte yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.