Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä. Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.
— Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.
— Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin, pysäyttää.
Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä, ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:
— Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.
Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.
Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:
— Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua — — — veli?
Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen kuin lapsi:
— Kyllä — — — aivan varmaan — — —