XXIII.
Meillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, veljelläni ja minulla kaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä särkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä Paimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.
Puoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi päästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a viimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat kylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.
Sellaista on elämä merimiesten perheissä.
Puolitiessä kuulimme kuinka Angelus soi kaukana takanamme Plouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme pisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.
Olimme erehtyneet; Angelus oli soinut liian aikaisin.
Saimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa aterioimme islantilaisten ja rannikkoveljien seurassa.
Ja saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin lähteäksemme taas merille.
XXIV.
Tiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon tottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.