Mutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien välille puolen maapalloa.
Yves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin, Konstantinopoliin.
Vasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme toisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.
XXV.
Médée-laivalla, huhtik. 1877.
— Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä hamettaan.
Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla. Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.
Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.
Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.
Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston miestä ja neljä kokkapuulta — kaikki komeillen, ylpeän näköisinä aasialaisissa vaatteissaan.