Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten kimeää naurua.
Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet tanssijattaria.
— — — Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot, lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa, hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.
Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin sininen pilvi.
Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat kädet, jotka vääntelehtivät. — — — Le Hello, joka jo kauan aikaa oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja säikähti.
— Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada naureskellen.
— Ai, niin, tanssijattaret!
Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet leperrellen kieli kankeana:
— Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa… Minä luulin — — — että ne ovat — — — paholaisia!
Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.