Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea, valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa, sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"
Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta, eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista bacchanalia varten.
— — — Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.
XXVI.
Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.
Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.
Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.
Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä, kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä, painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.
Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana, yhtä iloisena, yhtä raikkaana.
Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet, gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.