Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla. Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento, piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.
Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä, vesisuonina, uhkaavina suihkuina.
Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat — ja sitten väistyi tuki, pakeni jalkojen alta — ja nyt laskeuduttiin alaspäin jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.
Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö, koko Médée irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.
Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana, sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan, puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen, ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät, näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin epämääräinen, unessa nähty paikka — — —
Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin kiinnittämiä pesiä — harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.
Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli. Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.
Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita, leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden, väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa, ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan, kulkien kuin ahdistetut eläimet.
Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan alaosista pahoina päivinä merellä.
Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan surkeuteen.