He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan. He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen, missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

— Nuo pariisilaiset ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen, matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa — asettaen paljaat jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella, heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa. Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

— — — Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät, kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.

XXIX.

Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua. Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.