— Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka, sillä minäkin, omasta puolestani, näin unia sinusta. Onko yhtä huono ilma kuin eilen?
— Ehkäpä hiukan taipuisampi. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole ollenkaan mielissäni.
Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia, olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa, kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.
— — — Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: kantta pesemään!
Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä tuulen mahtavaa mylvinää.
Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:
— Ah! — — — Minun täytyy mennä siivoushommiin ja — — —
Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.
— — — Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan taipuisampi, niin kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä, muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä kolahduksia.
Ja sitten saapui päivä — ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.