— — — Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.
XXX.
Syyskuu 1877.
Médée on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.
Kaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin nopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan tietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen, jonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä häikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta Gibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä ja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista mannerta.
Minä olin tullut tähän Médéehen juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt tällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.
Keskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas ympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin kaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän valossa.
Me kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa, jonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole vaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä kiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä, jotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia tuoksuja.
Mutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo ympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla aivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.
— — — Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi tulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla kulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla. Ensimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta — ja sitten lopuksi: onhan se Ranska.