Le Borda tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston, jossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen, ja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa mekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.
Yves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja kiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui viereisessä laivassa, Bretagnessa, Borda'n naapurissa ja toverissa. Me olimme lapsia silloin; — tänään — tänään täysi-ikäisiä miehiä, huomena — — — vanhuus, ylihuomena — — — kuolema.
XXXI.
Sunnuntai, suuri juopottelupäivä Brestissä.
Kello kymmenen illalla. — Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä merellä, Médéen kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä laulujaan ja hiljaisuus on tullut.
Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.
Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia myöhästyneenä.
Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.
— — — Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta, kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:
— Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt esimiehiään virantoimituksessa.