Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.
Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä. Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen — luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle uskotun Yves'n kohtaloa.
Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti — totta.
Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.
Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja käyttäytyäkseen hyvin.
XXXII.
Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä, hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen luonteensa oli voitolla.
Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi — se oli liian kieroa! — jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.
Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana, odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.
Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi, äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa eläessäni sanoin häntä veljekseni.