Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.
Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.
Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi. Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.
— — — Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja peitteen. — Sinä yönä oli hyvin kylmä. — Siinä kaikki, mitä minä voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.
XXXIII.
Seuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo aamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni, huulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi eilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani Yves'n asemaa.
Minä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli ymmärtänyt minut.
— Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja sanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi, ja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa, siinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman rangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte häntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta päättäen paras mies laivassa.
Ja minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta ja myötätuntoisuutta.