He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret, suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.
He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.
Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä, ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.
Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden sisällystä.
Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten puristautuneen merimiesryhmän tukemana.
Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta, jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella redillä — —. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.
Hänen äitinsä! — — — Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan kotiin.
He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan seuraamina.
Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin; vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään vanhusta.
Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen, troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.