Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli aivan täynnä matruuseja, kaikki Médéen pojat lähtivät myöskin ja toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.
Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.
— — Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä hänelle:
— Kirjoitathan minulle ainakin?
Ja hän vastasi:
— Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä mitä panisin alkuun.
Ja todella eivät kapteeni, hyvä kapteeni ja muut sellaiset enää sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:
— Mutta sehän on aivan yksinkertaista — — — (ja minä hain kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan yksinkertaista, kirjoita, — — — kirjoita: Veljeni! Se on ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.
XXXVI.
Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun Médée oli riisuttu aseista, ja kun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan hämmästyttävän kirjeen: