— Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja me viivyttäisimme heidän illallistaan.
XLVI.
Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.
Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.
— — — Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut, jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit; tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.
Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin alkuperäisten aikojen tunnun.
— — — Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.
Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen, pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.
Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: — Minun appeni on oikein kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.
Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen: