Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut. Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää yhtä vanhalta kuin teitten multa.
Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.
Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.
Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki: kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on Yves'n vauva.
— Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.
— Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan kalvoa sormien välissä.
Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista, joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut. Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen juhlallisuus edellyttää.
XLV.
Meistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä niin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona tunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.
Pikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi pantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana. Mitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä huomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että Te Deum laulettaisiin.