Kylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla katsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon ala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut päähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.
Minkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset — ja tuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?
XLIV.
Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä sananjalkoja.
On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen, jossa kurjenpolvet tuoksuvat.
Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia mökkejä.
Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha ääni:
Boudoul, boudoul, galaïchen! Boudoul, boudoul, galaïch du! — —
[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]
— Häntä tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.